Juoksukengät

Kävin tänään ostamassa lenkkitossut. Lenkkarit. Juoksukengät. Kalleimmat kenkäni ikinä. Tämmöiset.

Harvoin mä raaskin ostaa yli satasen kenkiä. Suutarin lapsella kun ei ole kenkiä. Mutta lapsenlapsilla sitäkin enemmän. Niinkuin sanotaan. Ja minähän olen, suutarin lapsenlapsi. Mulla niitä kenkiä on aina ollut. Hyvin turhamaiseen tapaan: eri housujen kanssa eri kengät, eri tilanteisiin erilaiset. Mutta laadukkaisiin (ts. kalliisiin) kenkiin mä en ole ikinä raaskinut panostaa.

Lapsena kuljin paljon mummoni kanssa, kaupungilla ja muuallakin. Muistan, kun olin jotain kuuden-seitsemän vanha, joku ventovieras mies tuli puhumaan meille. Minun pitäisi ostaa kunnon kengät. Jostain pronaatiotuesta se puhui, en minä silloin tajunnut mitä se tarkoitti, ja sanoi että voi vanhempana tulla ongelmia.

Minusta se tuntui oudolle. Yleensäkin se, että joku ventovieras mies tulee minulle ja mummolle juttelemaan. Ja se, että se puhui minusta. Mutta mummoa varmaan hävetti. Mummo sitten ostaa paukautti lapsenlapselle kunnon kengät, kun kerran käskettiin. Hyvä mummo kun oli.

Tuo ventovieras mies taisi tehdän hyvän työn, sillä ei minulla nyt aikuisena ole mitään pronaatio-ongelmia ollut. Ei jalkakipuja. Ei mitään.

Huomasin tänään, että kadutkin ovat pääosin kuivia. Juoksukausi alkaa olla parhaimmillaan siis. Kunhan tuo lasagne vähän laskeutuu, niin pääsen kokeilemaan, tuliko tehtyä hyvä ostos.

En malta odottaa.